28.6.2013

Carrisfordin hienot neidit

Isosisko sai 5-vuotislahjaksi ensimmäisen barbinsa. Barbileikeistähän ei tule yhtään mitään, jos yhdestä barbista on tappelemassa kaksi lasta, joten mentiin tyttöjen kanssa autotallista kaivelemaan laatikkoa, jossa on mun vanhat barbit. Oon kaikki barbit säästänyt (paitsi yksi on jo edesmennyt) ja aika paljon vaatteita ja tavaroitakin. Semmoiset seitsemisentoista vuotta ovat barbit tarvikkeineen laatikossa viettäneet.

Joten pidemmittä puheitta, saanko esitellä: Carrisfordin neidit.

Carrisfordin sisarukset ovat hienokäytöksisiä ja sivistyneitä nuoria neitejä. He ovat välillä vähissä varoissa, toisinaan taas melkoisen varakkaita, joten ilmeisesti vanhemmilla on jonkinlaisia puuhia liike-elämässä. Sisaruksia on yhteensä kuusi, vaikkakin toiseksi nuorin on murheellisesti jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

 

Sisarusparven vanhin on Henrietta. Henrietta ja hirmuisen älykäs ja hänestä tulee isona vielä jotain suurta. Enemmän, kuin mitä alle kymmenvuotias keksii kuvitella. Erilaisten urotöidensä lomassa Henrietta aikoo mennä naimisiin ja saada pitkän liudan lapsia, joita hän aina hoitaa suurella rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Kosijoita Henrietalla riittää, joten siitä puolesta ei tarvitse kantaa huolta.

Sain Henrietan kummitädiltäni lahjaksi, ja se oli lapsena rakkain barbini.


Seuraavana sisarusparvessa tulee Cindy. Cindy on lahjakas tanssija, mutta luonteeltaan valitettavasti melko itsetietoinen ja turhamainen. Siskoilla meinaa joskus mennä hermot Cindyn oikutteluun ja omilla saavutuksilla kehuskeluun. Cindy tulee niittämään mainetta ja kunniaa tanssijana, joten hänellä ei ole aikaa eikä kyllä haluakaan perustaa perhellä. Kosijoita Cindylläkin riittää, mutta hän keskittyy enemmän hauskanpitoon kuin avioliiton metsästykseen.

Cindyn muistan ostaneeni itse. Pikkusiskon kanssa ostettiin melkein samanlaiset barbit, varmaan oltiin jostain viikkorahoista kauan säästetty. Cindy on siitä kiva barbi, että sen kädet liikkuu hirmu hyvin ja tukka on helppo kammata.


Cindystä seuraavana on Wendy. Wendy on ihan pikkuisen vaan Cindyä nuorempi (välillä ne taisivat olla kaksosetkin, ainakin silloin kun ne nimesin). Wendy on kiltti tyttö, joka tykkää puuhastella kotona. Hän on ystävällinen kaikille, mutta ei varsinaisesti mikään välkky. Kasvettuaan aikuiseksi Wendy päätyy suuren maalaiskartanon rouvaksi.

Wendy oli alun perin hääbarbi. Saimme molempien pikkusiskojeni kanssa mummolta lahjaksi hääbarbit, joilla oli yllään hääpuvut ja jotka seisoivat jalustalla. Jalustassa oli nappi, jota painamalla alkoi soida häämarssi. Häämarssi ei ollut varsinaisesti mikään ilo korville, vaan ihan karseeta ujellusta ja meni vähän nuotin vierestä. Kiitos hääbarbin (ja pikkuveljeni, joka soitti parhaimmillaan kaikkia kolmea jalustaa -huom, niissä oli kahta eri häämarssia- yhtä aikaa tauotta) en vieläkään siedä niitä muutamaa häämarssia. Jalustoista yksi on vielä hengissä, mun vanhemmilla (sitä kuultiin viimeksi mun pikkuveljen häissä) ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on jomman kumman pikkusiskon, eikä mun siis todellakaan kannata ottaa sitä itselleni. Viimeksi mummolareissulla otin jalustasta patterin pois, kun Pipanainen tykästyi siihen vähän liikaa.


Neljäs neiti Carrisford on nimeltään Judith. Kuten näkyy, Judithin jalat ovat kokeneet ikävän kohtalon. Judithilla on pieni vauva, joten hänen aikansa kuluu useimmiten joko raskaana ollessa tai vauvaa hoitaessa. Judith onkin mitä lempein äiti. Hän laittaa mielellään ruokaa.

Äitiysbarbitkin ostettiin siskojen kanssa. Ne oli huonolaatuisia, jalat lähti heti saman tien. Saatiin kyllä liikkeestä uudet tilalle ja hyvitykseksi jotain äitiysbarbille sopivaa vaatetta (ovat selkeästi muita leveämpiä, eli perus barbinvaatteet eivät sovi), mutta eivätpä uudetkaan olleen kovin paljon parempia. Tuohon kuuluisi sellainen irtomaha vauvan päälle, mutta se on hävinnyt jonnekin. Pitääkin tonkia mummolassa, josko sieltä löytyisi jonkun vatsa. Mulle on noita vauvoja päätynyt kaksi kappaletta, en tiedä, onko toinen niistä jomman kumman siskon vai jäikö niiden ekojen barbien vauvat meille. Huvittavaa sinänsä, että vaikka mun leikeissä barbit oli yleensä sellaisia 10-17-vuotiaita (siis joko vielä lapsia tai sitten tulossa sopivaan kosintaikään), niin yhdellä silti oli jo vauva, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. En siis muista leikkineeni, että tää olis ollut muden barbien äiti tms. 

Toiseksi nuorin Carrisfordin neideistä, Gretl (mistä lie saanut nimensä...) on valitettavasti jo edesmennyt. Gretl oli perheen ruma ankanpoikanen. Hänellä oli hyvä sydän ja hän oli kovin ahkera, mutta valitettavasti ulkonäkö ei yltänyt muiden tasolle. Hän kuitenkin eli toivossa, että joku ansiokas nuori mies näkee ulkokuoren alle.

Gretl oli uskomattoman ruma barbi. Sain senkin muistaakseni mummolta lahjaksi. Gretlin tukka oli ihan ihmeellistä takkua, koko nukke oli ohutta muovia, vartalo paksumpi ja lyhyempi kuin muilla, omituiset kasvot ja muhkuraiset jalat. Ajattelin aina, että Gretl oli peräisin joko Virosta tai Venäjältä, ehkä olikin. Säälin sitä, ja leikinkin sillä siksi aika paljon. Gretl-paran meidän tytöt leikkivät loppuun joku aika sitten (en tiedä, miten se olikin päätynyt tyttöjen leikkeihin, vaikka muut barbit olivat vielä laatikossa).


Nuorimmainen Carrisfordin neideistä on Ariel. Ariel on vielä pikkutyttö, vallaton ja melkoinen menijä. Ariel kiusaa välillä isosiskojaan, joilla on kova työ yrittäessä saada hänet käyttäytymään hienon neidin lailla. Arielillakin on kuitenkin hyvä sydän.

Arielin sain myös kummitädiltäni, muistelen, että hän olisi tuonut sen Australiasta. Arielilla oli tietysti pyrstö ja simpukkarintsikat -se on siis ihan oikeasti Ariel. Arielinkin jalat irtosivat aika pian, näitä kuvia ottaessa toinen jalka oli taas hetken paikoillaan, mutta irtosi saman tien Pipanaisen leikeissä. Ariel on muita barbeja reilusti pienempi, joten joutui pikkusiskon rooliin.


 Tässä vielä yhteiskuva

Joopa joo. Luin pienenä paljon vanhoja tyttökirjoja, ja Carrisfordin (olin myös tykästynyt hienonkuuloisiin nimiin) neitien luonteet ja elämän tapahtumat saivatkin melkoisesti vaikutteita esimerkiksi L.M. Montgomeryn,  Louisa M. Alcottin ja Francis Hodgson Burnettin kirjoista. Vähän isompana (siinä kymmenen korvilla) myös Järki ja tunteet ja Ylpeys ja ennakkoluulo olivat innoittajia, sekä tietysti Kotiopettajattaren romaani (ihme kirjallisuutta kymmenenvuotiaalle!). Muistan, että joskus alaluokilla kirjoitin pitkiä tarinoitakin neideistä, sekä kotona että koulussa,  ja olin vähän pettynyt, kun opettaja ei tarinat luettuaan ennustanut suoraan mulle suurta kirjallista uraa. Pitäisikin penkoa laatikoita, vieläkö jostain löytyisi joku tarina...

Muistelen, että jossain vaiheessa joukossa olisi ollut seitsemäskin sisko, sellainen halpisbarbi, mutta en yhtään muista, mihin se on kadonnut, mikä sen nimi oli ja mihin kohtaan sisarussarjaa mahtoi sijoittua. No, jos löydän jonkun niistä tarinoista, niin ehkä sekin seikka selviää.

Vaatteita neideillä oli paljon. Barbileikit olivatkin enimmäkseeni vaatteiden vaihtoa. Jotain ihan kaupan vaatteitakin oli (lähinnä barbien mukana tulleet vaatteet), mutta enimmäkseen vaatteet olivat joko äidin/mummon/tätien tekemiä tai sitten minun ja siskoni itse tekemiä. Ne mun ja siskon tekemät oli kyllä melkoisia virityksiä...Paljon barbien vaatteita heitin pois, kun pakkasin niitä aikoinaan varastoon, mutta kyllä niitä säästyikin. Täytyykin joku päivä esitellä teille kokoelmani helmiä...


2 kommenttia:

  1. Kummasti sitä muistaa vaikka mitä! Itse sain, tai itse asiassa meidän pikkuneitimme sai serkultaan barbeja ja vaatteita näille ja mikä yllätys olikaan kun siellä olikin yksi rakkaimmista barbeistani, Diana nimeltään, sekä suuri määrä vaatteita, jotka ovat olleet minun ja siskoni barbien käytössä. Se oli nostalginen hetki :)

    VastaaPoista
  2. joo se on jännä, miten jotain lapsuuden leluja katsellessa muistaa vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen, millaiseksi on ne lelut kuvitellut tai mitä on niillä leikkinyt.

    VastaaPoista