Poikanen oppi silloin mun siskolla ollessa nousemaan konttausasentoon. Taisi olla tasan kaksi viikkoa sitten keskiviikkona. Seuraavana maanantaina se lähti ryömimään. Viime keskiviikkona oppi peruuttamaan konttausasennosta istuma-asentoon.
Kolme taitoa viikossa. No eihän sellainen kehitys ole mahdollista, ellei harjoittele myös öisin. Kauan ja ahkerasti. Siihen kun lisätään sitten neljä hammasta kolmessa viikossa, niin eipä ole äidin paljoakaan tarvinnut nukkua.
Aiemmin Poikanen oli melko helppo öisin. Kyllähän se heräili, viime kuukausina ehkä keskimäärin 4 kertaa yössä, mutta nukahti helposti rinnalle, tai jos jäikin valvomaan, niin aikansa puuhaili omassa sängyssä ja nukahti sitten sinne.
Vaan eipä enää. Rinnalle harvemmin nukahtaa, ja sängyssä pyrkii (tietysti) vatsalleen, kontalleen ja istumaan. Viime yönä istuskelin puolitoista tuntia Poikasen sängyn vieressä silittelemässä sen selkää, jotta se ei kääntyilisi ja alkaisi jumppaamaan, vaan nukahtaisi. Tämä siis kuuden muun yöherätyksen lisäksi.
Omassa sängyssä nukkumisesta ei siis tahdo Poikasella tulla oikein mitään. Heräilee vähän väliä (parhaimmillaan alle tunnin välein) ja uudelleen nukahtamisessa kestää. Looginen ratkaisu olisi tietysti ottaa sen viereen. Yleensä jossain vaiheessa yötä otankin, kun en vaan jaksa sitä touhua muuten. Vieressä se nukahtaa aavistuksen verran nopeammin (ja sen odotteluajan saan sentään olla itse enimmäkseen vaakatasossa) ja nukkuukin ehkä vähän paremmin (ehkä jopa kaksi tuntia kerrallaan!), mutta mä en oikein itse osaa nukkua hyvin, kun on vauva kyljessä kyhnäämässä. Enkä haluaisi totuttaa sitä siihen, että osaa nukkua vain vieressä. Ja kun mä usein joudun nousemaan kuitenkin aamulla ennen Poikasta, niin sit mua aina hermostuttaa, ettei Poikanen vaan putoa sängystä (tyynybarrikadi nimittäin ei nuorta herraa paljon pidättele).
Toivon ihan tosi paljon, että tää on joku ohimenevä vaihe. Isosiskolla samainen "vaihe" kesti neljä kuukautta, kunnes oli sitten pakko pitää ihan perinteinen unikoulu. Siinä vaiheessa olin itse jo niin väsynyt, että avioero tuntui hyvältä ajatukselta ihan vaan siksi, että lapsi olisi välillä Miehellä ja mä saisin nukkua (jotenkin kummasti se unikoulu oli sitten kumminkin parempi ratkaisu). Silloin sentään sain vähän nukuttua päivisinkin, kun ei ollut muita lapsia. Nyt päiväunista voi vaan haaveilla. Jatkuva valvominen on mulle tosi vaikeaa, ja olen väsyneenä aika ikävä ihminen. Joten ihan myös muun perheen kannalta toivon, että saisin nukkua jatkossa vähän enemmän.
Ääh, kuulostaa kamalalta. Se, että on niin väsynyt. Muistan etäisesti... En tiedä, oliko tuolle avioerokommentille tarkoitus revetä, mutta vähän kävi niin. ;D Mä "toivoin" vauvavuoden pahimpina aikoina, että tulisin kamalan sairaaksi ja joutuisin sairaalaan. Yksin. Nukkumaan. Vaikka sitten kuinka kipeänä. Mutta aika kultaa muistot, näin yksvuotissynttäreiden "paremmalta puolelta" on helppo huhuilla, että äkkiä se siitä kasvaa isoksi ja hommat helpottuu.
VastaaPoistaBlogisi on kiva, monella tapaa vertaisblogi, ja aattelin, että pitää joskus kommentoidakin, kun oon täällä jo jonkun aikaa käynyt lukemassa kaikki postaukset. :)
Kiitos! :) Mäkin olen sun blogissa useasti käynyt, tykkään!
PoistaJoo kyllähän mäkin sen (kokemuksesta) tiedän, että jossain vaiheessa yöt helpottaa. Tosin esikoisen tapauksessa se alkoi sitten valvoa joka yö aamuyöstä kaksi tuntia, ja sitä lystiä riitti kaksivuotiaaksi... Mutta jossain vaiheessa kumminkin. Nyt just vaan väsyttää ja kiukuttaa.
Niin ja ihan vapaasti saa nauraa avioerokommentille ja mille vaan. On se mua itseänikin huvittanut aika paljon myöhemmin :)