Joulusiivousta

Hetkinen, olikos tuossa itsenäisyyspäivä äsken?

No joo, tiedänhän mä, että oli. Meillä itsenäisyyspäivää vietettiin joulusiivouksen merkeissä. Tytöt lähtivät kahdeksi yöksi Miehen vanhemmille kyläilemään, jotta minä ja Mies saadaan siivota vain yhden pienen assistentin avustuksella. En tullut katsoneeksi edes itsenäisyysjuhlia (tai siis konserttia), kun ei tarvinnut tänä vuonna vanhempia sieltä bongailla (sinne oli kutsuttu vähemmän "viran puolesta" kutsuttavaa väkeä tänä vuonna, mikä on kyllä musta ihan järkevää).

Saatiin yllättävän paljon kahdessa päivässä siivottua. Tai no, ei tietysti läheskään niin paljon kuin oltais oikeasti kahdestaan saatu aikaan, mutta siihen nähden, että Poikanen oli innokkaana apuna ja vei siis toisen aikuisen ajan jokseenkin kokonaan, saatiin kuitenkin hyvin valmista. Sitä on lasten myötä oppinut nauttimaan jopa siivoamisesta, jos sen saa tehdä rauhassa :)

Oltiin myös Miehen kanssa sovittu, että nyt kun tytöt ovat poissa, opetetaan Poikanen nukahtamaan omaan sänkyynsä. Meillähän on ollut yökuvio sellainen, että Poikanen nukahtaa rinnalle (viime aikoina siinä on alkanut kestää...) kun mä imetän sitä olkkarissa. Siitä kannan sen sänkyynsä, josta se herää puolen tunnin päästä ja yleensä ei enää suostu nukkumaan omassa sängyssään, vaan nukahtaa lopulta meidän sänkyyn. Sieltäkin se heräilee iltayöstä usein, ja mua aina pelottaa, että se tipahtaa lattialle, kun on tyynybarrikadeista huolimatta pari kertaa ollut jo tipahtamaisillaan. Oon yrittänyt sitä nukuttaa omaan sänkyynsä, mutta ei ole auttanut tassuttelut ja muut, kauhea huutomekkala siitä on aina vaan seurannut ja sit oon ottanut sen lopulta aina rinnalle. Nyt ajateltiin, että huutakoon sitten, eipähän ole siskot häiriintymässä siitä huudosta.

Perjantai-iltana sitten imetin Poikasen tavalliseen tapaan, halin hyvät yöt ja Mies vei sen nukkumaan. Kiukkuhuutohan sieltä sängystä alkoi kuulua. Just kun ajattelin, et mua alkaa ahdistaa sen kuunteleminen (vaikka äänestä kuuli, ettei Poikasella mikään hätä ole, vaan sitä vaan raivostuttaa), niin se yhtäkkiä hiljenikin. Ajattelin, että Mies antoi periksi, mutta eipä mitä, Poikanen oli nukahtanut. Puolessa tunnissa! Isosisko aikoinaan jaksoi karjua puolitoista tuntia ekana iltana... Eilen Poikanen oli tosi väsynyt (meillä meni vähän liian myöhään) ja Mies sai sen nukutettua kolmessa minuutissa. No se oli kyllä puoliunessa jo rinnalla. Mutta silti.

Öisin nyt on kuitenkin heräilty ihan normaaliin tapaan, eli vähän väliä. Mut ei se mitään. Tää on jo hyvä askel, että nyt kelpaa Mieskin nukuttamaan.

Tunti sitten Mies ja Poikanen lähti hakemaan tyttöjä mummilasta. Mä lähden kohta Helsinkiin (lauluhommia siellä). Tuun illalla takas, eli tässä on nyt edessä kymmenen tunnin ero Poikasesta. Ekaa kertaa ikinä. Mitähän tästäkin nyt sitten tulee... Mulla on sellainen epämääräinen katastrofiolo. Että joku ajaa kolarin, tai auto hajoaa tai muuta dramaattista. No, eiköhän tää ole vaan vauvan ikävää kuitenkin :)

Oikeasti olen kyllä niin hämmentävän onnellinen, ettei ole tottakaan.