13.2.2015

Numero Neljä?

Havahduin tuossa jokunen aika sitten siihen tosiasiaan, että mä en ole raskaana. Kuopus on 2v ja uutta vauvaa ei ole tulossa. Ihan uusi tilanne :)

Vauva-ajatukset ovat pyörineet mielessä viime aikoina. Mies on sitä mieltä, että ei kaipaa enempää lapsia, mutta asiasta voidaan keskustella. Mä en oikein tiedä mitä mieltä mä olen, paitsi että haluan ehtiä olla vähän aikaa töissä ennen seuraavaa mahdollista äitiyslomaa. Toisaalta haluaisin neljännen, toisaalta kolmekin tuntuu hyvältä.

Mieleen on putkahdellut kaikenlaisia perusteluja puolesta ja vastaan. Osa enemmän, osa vähemmän järkeviä. Esimerkiksi
- Auto on täysi. Jos tulis lisää lapsia, pitäis ostaa isompi auto. Iso auto on vaikeampi parkkeerata. Kauheeta, miten mä osaisin peruuttaa jotain tosi isoa? Se on hankala pikkuteillä (ei ajella pikkuteillä edes kuukausittain) ja Helsingissä on hankala saada parkkiin (käyn Helsingissä autolla keskimäärin kerran kuussa)
+ Mä haluisin vielä kerran kokea sen, kun vauva potkii kohdussa. Ja synnytyksenkin. Ja imetyksen. 
- Talokin on täysi. Mistä me taiottais huone tai pari lisää? Ainahan sitä sanotaan, että on ennenkin asuttu ahtaasti jne, mutta kyllä varmasti Poikasta riepoo, jos joutuu teini-ikäisenä asumaan samassa huoneessa x vuotta nuoremman pikkusiskon (tai -veljen, mutta ehkä sisko on tässä tapauksessa Poikasesta huonompi vaihtoehto) kanssa. Meidän huoneet on vielä tosi pieniä. Autotallin vois rempata asuintiloiksi, mutta sit pitäis puhkaista ovi meidän makkariin. Mä tykkään meidän makkarista tällaisenaan.
+ Meillä on niin kiva terkkari, että sitä olis mukava tavata useamminkin!
- Jos ei tuu enempää lapsia ja oletetaan et nuorimmainenkin muuttaa kotoa pois viimeistään parikymppisenä, niin oon alta viidenkymmenen, kun lapset on pois kotoa. Sittenhän vois ehtiä vaikka vähän matkustella tai jotain.
+ Meidän perhe ei vaan tunnu musta vielä valmiilta.
- Yövalvomiset kyllä vähän pelottaa. Kaikki kolme lasta on ollu huonoja nukkujia, ja nyt tuntuu ihan mukavalta ajatella yli 6 vuoden melkein jatkuvien yövalvomisten jälkeen, että kunhan Poikanen oppii nukkumaan, niin sit mäkin saan nukkua, eikä tarvi ihan heti alkaa taas uuden vauvan kanssa valvoa. Muutenkin oma jaksaminen ja osaaminen pelottaa.
+ Olis kyllä kiva ajatus, et voisi jossain vaiheessa olla vielä pari vuotta kotiäitinä.
- Nyt jo tuntuu, ettei riitä yksilöllistä aikaa kullekin lapselle tarpeeksi. Onko mitään järkeä sitten kuvitellakaan vielä neljättä?
+ Olis kiva, jos satuttais saamaan toinen poika. Sit olis Poikasellakin veli. 
- Oon selvinnyt tähän asti ilman suonikohjuja ja peräpukamia, kävisikö vielä neljännessä raskaudessa yhtä hyvä tuuri?
+ Olis kiva, jos satuttais saamaan vielä yksi tyttö. Saisin pukea vielä yhden prinsessan. Meillä olis yksi tyttönimikin käyttämättä.
- Ylipäätään pelottaa, että voisiko kaikki mennä vielä neljännen kerran hyvin? Kolmen helpon raskauden, synnytyksen ja terveen lapsen jälkeen pelottaa, että neljännellä kerralla kaikki meniskin ihan pieleen.
+ MUT KUN MÄ HALUUN!

Joopa joo. Olen myös miettinyt sitä, että mikä lopulta on riittävä peruste neljännelle lapselle? Onko se, että mä haluan? Että musta tuntuu, että perhe ei ole vielä valmis? Jos Miehen mielestä on (vaikka se ei erityisesti neljättä vastusta, jos ei kannatakaan)? Eikös jo olemassaolevien lasten tarpeet pidä ottaa ensin huomioon? Riittääkö meistä kahdesta vanhemmasta neljälle lapselle ja osataanko me edes? Miksi mä haluan neljännen, mistä se haluaminen kumpuaa? Johtuuko se vaan siitä, että mua ärsyttää olla niin tavallinen, ärsyttää kun kolme lasta on melkein standardi? Onko se lapsuudenperheen peruja (olen nelilapsisen perheen esikoinen)? Mistä ylipäätään lasten haluaminen johtuu? Kumpi on itsekkäämpää, haluta neljäs lapsi vai haluta että neljättä ei tule?

Suoraan sanottuna mä melkein toivoisin, että tätä ratkaisua ei tarvis tehdä itse. Että joko huomaisin olevani raskaana ihan yllättäen, tai sitten ei vaan saatais enää yhtään vauvaa. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu tällä hetkellä huonolta.

 Poikanen tekee suklaakinuskipiirakkaa 2-vuotissynttäreille. Kuva ei liity tähän tekstiin, vaan edelliseen. Mutta lahopää-väsynyt unohti laittaa sen siihen, joten se on nyt tässä :)

2 kommenttia:

  1. Mirjam Kalland MLL:sta on kuulemma sanonut joskus, että perheeseen kannattaa toivottaa tervetulleeksi se määrä lapsia, joka on yksi vähemmän kuin mitä uskoo jaksavansa.

    Minulla on kaksi, ja kolme on mielikuvissani maksimi. Kallandin metodilla lapsiluku jäisi kahteen.

    Olen myös kuullut sellaisen, oikeastaan samantyylisen, että jokaisella äidillä on yksi toivelapsi, joka jäi vain ajatuksen tasolle.

    Listaasi oli tosi hauska lukea, nämä on kutkuttavia juttuja!

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mä oikeastaan toivoisin viittä, mutta tiedän, että miehellä menee neljässä raja. Ja itselläkin kyllä siinä mielessä, että jossain vaiheessa alkaa varmaan ikä tulla vastaan, en haluaisi synnyttää enää lähellä neljääkymmentä.

      Ollaan mun siskon kanssa mietitty, että meille ei varmaan koskaan odoteta sitä viimeistä lasta. Mulla on varsinkin aina odotus- ja vauva-aikana ollut sellainen olo, että ainakin yksi vielä... Mutta sitten kun lapsi on sellainen 1-2 -vuotias ja alkaa tulla etäisyyttä vauva-aikaan, alkaa vauvakuumekin vähän laskea :)

      Saa nähdä, miten käy. Kauhean vakavissani en ole vielä asiaa pohdinut, koska joka tapauksessa haluan seuraavaksi olla vähän töissä, ja neljännen lapsen aika ei kuitenkaan ole vielä. Tässä ehtii ajatukset kääntyä vaikka mihin suuntaan vielä.

      Poista