10.7.2017

Bonus.


"Arvatkaas mitä! Tänään ruuan jälkeen meidän äiti synnyttää täällä kotona ihan pikkuisen vauvan!"

Kerrottiin lapsille viikko sitten salaisuus. Jonka Poikanen hetkeä myöhemmin referoi naapureille. Faktat ei ihan osuneet kohdalleen, mutta pääasia tuli varmaan silti kaikille selväksi.

Meille tulee vauva.

Bonusvauva. Iän kaiken harkittu ja mietitty. Pitäiskö meidän vai eikö pitäis. Että se on nyt tai ei koskaan enää. Ikää alkaa jo olla (joo, tiiän, olen 34 kun vauva syntyy ja potentiaalista lapsentekoikää on vielä monta vuotta jäljellä. Mutta mulle tää alkaa olla paljon) ja ikäero isompiin on jo niin iso. Mutta vauvankaipuu on kova. Mutta sitten pitäisi vaihtaa auto ja talokin on täysi... Mutta mä olen aina halunnut ison perheen. Mutta toisaalta, riittääkö aika ja kestääkö hermot. Mutta meidän perheessä olisi tilaa vielä yhdelle... Mutta jaksaako sitä vielä lähteä siihen rumbaan, valvomiseen ja vaipparalliin ja kaikkeen. Mutta kadutaanko me, jos ei anneta tilaisuutta? 

Jos me saadaan lapsi syliin, niin ikinä ei varmasti kaduta, että tuli tuokin tehtyä. Kadutaanko me, jos ei edes kokeilla?

Työpaikan pöydässä käytiin keväällä keskustelu:
"Sitä mä kyllä kadun, etten uskaltanut tehdä vielä yhtä lasta lisää."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."
"Niin mäkin."

Vaikka tämä meidän pieni Bonus on tosi toivottu ja odotettu, niin rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että vähän järkytys kuitenkin. Syksystä asti ehdittiin ajatella, että tulee jos on tullakseen, ja mua alkoi vähän rassata se, että kaikki pitkän tähtäimen suunnitelmat piti tehdä niin, että "jos oon silloin raskaana, niin...". Alettiin jo taipua sille kannalle, että ehkä meidän pitäisi kuitenkin tyytyä kolmeen. Kunnes Bonari ilmoitti tulostaan. 

Olin jo ehtinyt vähän asennoitua niin, että ei sitä neljättä taida tulla, ja etsiä siitä hyviä puolia. Positiivinen raskaustesti toi mukanaan jäätävän paniikin "ei me pystytä tähän!" ja "ollaanko me nyt pilattu isompien lasten elämä!" ja muine yhtä järkevine ajatuskulkuineen. No, mulla nyt on tapana muutenkin panikoida isojen asioiden edessä.

Kun se paniikki meni ohi, alkoi "apua, jos siellä ei olekaan ketään elossa!" -paniikki. Koska kaikista epäilyistä ja peloista huolimatta vauva oli jo tullut tosi rakkaaksi. Ja koska tiesin, että tää on viimeinen kerta kun olen raskaana (suunnitellusti). Se on Miehen kanssa yhdessä sovittu, että jos tää menee kesken, niin sitten me jäädään kolmelapsiseksi perheeksi.

Sitä rakkauden ja helpotuksen tunnetta on vaikea kuvailla, kun ultrassa näkyi yksi vilkkaasti liikuskeleva ja normaali (siis että yksi pää, kaksi jalkaa, kaksi kättä jne, mitä nyt voidaan np-ultrassa lapsesta todeta) vauva. Minä olin ensisijaisesti helpottunut siitä, että siellä on todellakin joku hengissä. Mies oli helpottunut siitä, että siellä oli yksi. 

Nyt kun alkuraskauden huonosta olosta on selvitty ja vatsakin on jo sen verran iso, että asiasta oli parempi tehdä julkinen, niin nautin tästä viimeisestä raskaudestani täysillä. Oon aina tykännyt olla raskaana, ja musta on ihanaa, että sain vielä kokea sen yhden ylimääräisen kerran (koska alun perinhän Mies oli sitä mieltä, että Poikanen jää meidän viimeiseksi vauvaksi). Tammikuussa sitten tämä hupi loppuu, ja toivottavasti saadaan Bonus syliin.

Ja tänään on muuten meidän 13-vuotishääpäivä. :)