Pitkän pitkän tauon jälkeen.

Jälleen kerran on tullut luvattoman pitkä tauko. Ei vaan ole jaksanut. Ei ole huvittanut avata tietokonetta, eikä ole huvittanut kirjoittaa.

Meidän elämäntilanne on kohtalaisen kuormittava tällä hetkellä. Ei tässä mitään isompaa mullistusta tai hätää ole, mutta riittävän paljon pienempiä. Esimerkiksi:

- Mies tekee töitä. Paljon. Ylityörajat paukkuu yli, kotona se käy lähinnä nukkumassa. Viikonloppuisin sillä ei ole töitä, mutta viikolla se lähtee töihin ennen seitsemää, ja jos sattuu illalla tulemaan kotiin ennen seitsemää, niin se tuntuu suorastaan aikaiselta. Meillä kun lapset rupeaa iltapalalle ja iltatoimiin siinä puoli seitsemän - seitsemän maissa (kasiin mennessä on oltava sängyssä, muuten ei tule seuraavasta päivästä mitään), niin käytännössä Miehellä ei lasten kanssa yhteistä aikaa viikolla ole. Mä vastaan täysin meidän arjen sujumisesta, niin kaikkien kotitöiden osalta kuin kaupassakäyntien, harrastuskuljetusten, päiväkotiin viemisten ja hakemisten, onhan-sulla-liikkavaatteet -keskustelujen ja ylipäätään nyt kaiken muunkin osalta. Olen kyllä tähän yh-elämään tottunut, että ei se mua muuten rassaisi, jos ei nyt olisi kaikenlaista muutakin. Ja sitten, kun vauva syntyy, niin on kyllä arki paljon hankalampaa.

Mitään iloa noista Miehen pitkistä työpäivistä ei ole ollut. Ylityövapaita se ei ole pitänyt (ei ole pitänyt edes työaikoihin merkittyjä arkivapaita), eikä ylimääräistä rahaakaan ole näkynyt. Nyt on myös syksyn työreissu-sesonki käynnistynyt ja Mies on loka-marraskuussa yli 30pv työreissuilla. Onneksi niistäkin vain kaksi menee viikonlopun yli!

- Remontti on edelleen kesken. Ei ole pitkiin aikoihin edennyt mihinkään, ja tuskin eteneekään, koska se eteneminen on kiinni a) Miehestä ja b) rahatilanteesta. Kattoa pitäisi maalata, väliseinän pätkää rakentaa, kiuasta asentaa... Mies ei saa niitä aikaan, koska on koko ajan töissä (ja koska ei nyt satu edustamaan erityisen aikaansaavaa ihmistyyppiä. Koska olisihan näitä viikonloppuja tässä ollut). Kodinhoitohuoneesta puuttuu kaapit, mutta niitä ei voida hommata, ennen kuin niihin on rahaa. Mulla alkaa olla koko remontin suhteen aika toivoton olo. Pientä toivonkipinää elättelen, että saatais homma kuntoon ennen vauvan syntymää, mutta epäileväinen olen. Sinne kodinhoitohuoneeseen oli tarkoitus tulla myös vaipanvaihtopiste, vanhaa lahoa hoitopöytää en halua enää meidän makkariin. Tällä hetkellä sekä ulkona että sisällä on rumaa. Ulkona rumaa, koska kesällä kaivettiin iso osa pihata mullin mallin, sisällä khh tavarat pitkin poikin huushollia, joten siksi rumaa.

- Remontista johtuen taloudellinen tilanne on aika karu. Kun remppaan on mennyt roimasti enemmän, kuin kumpikaan meistä ansaitsee vuodessa, voi kukin arvata, että ei hirveästi naurata (varsinkin, kun alkuperäinen hinta-arvio oli jotain aivan muuta. Mutta niin se tuppaa näissä homeasioissa menemään). Tällä hetkellä yritetään vimmatusti säästää kaikki mahdollinen raha, jotta saatais lainatut rahat maksettua takaisin. Sitten säästetään vimmatusti, että saatais remppa hoidettua loppuun. Raha-asiat ei niin pahasti ahdistaisi, jos ei tuo äitiysloma kolkuttelisi nurkan takana. Mutta kun tosiaan tässä pitäisi myös vaihtaa auto sellaiseen, mihin mahtuu 6 ihmistä kyytiin. Pitäisi säästää rahaa, ettei tarvitsisi ihan heti äitiysloman loputtua sännätä töihin. Ja kun ei kerta kaikkiaan ole mitään mahdollisuutta säästää autoon tai hoitovapaata varten, kun yritetään nyt ihan vaan pärjätä ja selvitä nykyisistä veloista ja rempasta. Miehellä jää palkasta käteen 1800€/kk. Sillä ei kauaa kuusihenkistä perhettä elätetä, kun mun palkanmaksu loppuu.

- Töissä on raskasta. Siitä ei nyt sen enempää, mutta raskasta on. Sekä opehuoneen että luokkahuoneen puolella. 

- Raskaus etenee onneksi hyvin ja kivasti. Mutta tokihan se tuo omat kiemuransa kaikkiin näihin muihin huolenaiheisiin. Oon jaksanut ihan hyvin, eikä mitään isompia vaivoja ole ainakaan vielä ollut. Rakenneultrassa reipas kuukausi sitten näkyi eläväinen pieni poika, jolla oli kaikki kunnossa, mitä rakenneultrassa on tapana tutkia. Muksu liikkuu ahkerasti ja viime viikkoina ne liikkeet ovat muuttuneet sellaisesta "yleisestä" potkimisesta ja muljumisesta selvemmin tunnistettavaksi. Siis tarkoitan sitä, että vaikka toki aiemminkin liikkeet jo tuntui ja näkyi selvästi vatsan päällekin, niin ne oli sellaista pompahtelua, mistä ei oikein osannut sanoa, onko se käsi vai koko lapsi. Nyt tuntuu selvästi pienten käsien ja jalkojen venyttelyä milloin missäkin kyljessä ja sen erottaa selvästi siitä, kun vaikka lapsi kääntää kylkeä. 

Lapset odottavat pikkuveljeä kovasti. Poikanen on miettinyt, mitä kaikkea hän aikoo pikkuveljelle opettaa. Tytöt aikovat olla apuna vauvanhoidossa (ja varmasti tulevat olemaankin). Musta tuntuu, että mä itse odotan tällä hetkellä eniten äitiysloman alkua, koska kuvittelen, että sitten mä ehdin ehkä vähän levätä tätä loputonta uupumusta pois. Saapas nähdä.

Mutta on elämässä hyviäkin asioita. Meidän arki rullaa kohtalaisen helposti ihan näin yhdenkin aikuisen voimin. Olen vähän noussut koko kesän vaivanneesta väsy/masennus/apatia -suosta, mikä näkyy mm. siinä, että on pitkästä aikaa huvittanut mm. neuloa. Olen aloittanut pitkästä aikaa uudestaan kuoroharrastuksen (viime vuosina olen kyllä laulanut säännöllisesti meidän jo 13-vuotiaassa yhtyeessä, mutta en oikeassa kunnon kuorossa) ja se on ollut ihanaa! Mukavaa vaihtelua tuohon bänditouhuun, laulaa kunnolla äänissä ja vähän haastavampiakin kappaleita. 

Että ei pelkkää vastoinkäymistä sentään. Mutta rehellisesti on pakko myöntää, että aika uuvuksissa olen ison osan ajasta, siksi ei ole tätä blogiakaan jaksanut päivittää.